Kiki Dimoula

Vasiliki Radou syntyi Ateenassa 6. kesäkuuta 1931 ja asui kaupungissa koko ikänsä. Koulun jälkeen hän meni vuonna 1949 Kreikan keskuspankkiin virkailijaksi ja pysyi siellä neljännesvuosisadan. Hänen ensimmäinen pieni kokoelmansa, Ποιήματα (Runoja), ilmestyi vuonna 1952, kun hän oli kaksikymmentäyksivuotias; myöhemmin hän kielsi sen nuoruudentyönä. Vuonna 1954 hän meni naimisiin viisitoista vuotta vanhemman runoilija Athos Dimoulasin kanssa, joka rohkaisi häntä ja jonka sukunimen hän piti kirjailijanimenään. Heillä oli kaksi lasta.

Hänen varhaiset kirjansa, Έρεβος (Erebos, 1956), Ερήμην (Poissaolevana, 1958) ja Επί τα ίχνη (Jäljillä, 1963), herättivät vain vähän huomiota. Läpimurto tuli teoksella Το λίγο του κόσμου (Maailman vähä, 1971), jota seurasi kymmenen vuotta myöhemmin Το τελευταίο σώμα μου (Viimeinen ruumiini, 1981). Aviomiehen kuolema vuonna 1985 on teoksen Χαίρε ποτέ (Terve, ei koskaan, 1988) taustalla; kirja voitti valtion runopalkinnon ja teki hänestä kuuluisan kaukana kirjallisten piirien ulkopuolella.

Siitä lähtien jokainen uusi kirja oli tapaus: Η εφηβεία της λήθης (Unohduksen murrosikä, 1994), Ενός λεπτού μαζί (Minuutti yhdessä, 1998), Χλόη θερμοκηπίου (Kasvihuoneruoho, 2005) ja muita. Vuonna 2002 hänet valittiin Ateenan akatemiaan, vuonna 2009 hän sai Strasbourgissa Euroopan kirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2010 valtion suuren palkinnon elämäntyöstään. Hän kuoli Ateenassa 22. helmikuuta 2020 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Dimoulan runot näyttävät lyhyiltä, puheenomaisilta muistiinpanoilta ja osoittautuvat täyteen ansoja. Hänen lempikeinonsa on ottaa kieliopin ja byrokratian kieli kirjaimellisesti. Runossa Πληθυντικός αριθμός (Monikko), kokoelmasta Το λίγο του κόσμου, hän taivuttaa rakkautta ja pelkoa kuin sanoja kouluharjoituksessa: rakkaus on substantiivi, yksikössä, ”suvultaan puolustuskyvytön”. Runossa Σημείο αναγνωρίσεως (Tuntomerkki) hän puhuttelee sidottukätistä naispatsasta ja vaatii kutsumaan sitä naiseksi eikä patsaaksi. Abstraktit substantiivit, poissaolo, unohdus, sattuma, muisti, kulkevat hänen runoissaan kuin ihmiset, joilla on ammatit ja mielialat.

Hänen toinen suuri aiheensa on valokuva. Vanhat näpsyt jähmettyneine hymyineen ja kadonneine taustoineen antavat hänen kirjoittaa ajasta sanomatta koskaan mitään juhlallista: kuvan ihmiset ovat menneet, kuva on jäänyt. Suru muuttuu vuoden 1985 jälkeen jatkuvaksi seuralaiseksi, jota hän kiusoittelee sen sijaan että itkisi; Χαίρε ποτέ (Terve, ei koskaan) leikittelee tervehdyksellä ”χαίρε” ja sanalla ”ποτέ” (ei koskaan).

Kieli on arkista ateenalaista kreikkaa, nivelistään väännettyä: verbi väärässä aikamuodossa, adjektiivi väärän substantiivin perässä, klisee purettuna osiin niin, että sen kätketty merkitys näkyy. Lukijat, jotka eivät tavallisesti lue runoja, siteeraavat häntä; kielitieteilijät tutkivat häntä. Hänen kootut runonsa julkaistiin nimellä Ποιήματα vuonna 1998, ja myöhemmät kirjat säilyttivät saman äänen loppuun asti, kuivempana ja surullisempana mutta ei koskaan mahtipontisena.

Dimoula oli harvinaisuus: vaikea runoilija, jonka kirjoja myytiin kymmeniätuhansia kappaleita; Ίκαρος-kustantamon julkaisemat teokset löytyvät jokaisesta kreikkalaisesta kirjakaupasta. Runot kuten Σημείο αναγνωρίσεως ja Πληθυντικός αριθμός ovat lukion koulu-antologiassa, ja opettajat käyttävät niitä osoittaakseen, että kielioppi voi olla elävää. Äänitteitä, joilla hän lukee omia runojaan matalalla, ironisella äänellä, löytyy helposti verkosta: kuuntele Πληθυντικός αριθμός hänen äänellään ja lue se sitten uudelleen. Useita runoja on sävelletty, ja säkeitä kuten ”Ο έρωτας, όνομα ουσιαστικόν” lainataan korteissa ja seinillä. Kun hän kuoli vuonna 2020, sanomalehdet eri puolilla Eurooppaa julkaisivat muistokirjoituksia, ja päiväkausia kreikkalaiset jakoivat hänen säkeitään sosiaalisessa mediassa.

• Hän työskenteli Kreikan keskuspankissa vuosina 1949–1974: kaksikymmentäviisi vuotta hän laski päivisin muiden rahoja ja kirjoitti öisin poissaolosta.
• Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa kaksikymmentäyksivuotiaana ja kieltäytyi myöhemmin lukemasta sitä teoksiinsa.
• Vuonna 2002 hänestä tuli vasta kolmas Ateenan akatemiaan koskaan valittu nainen ja ensimmäinen naisrunoilija.
• Hänen runonsa Πληθυντικός αριθμός on kielioppitunti: se taivuttaa rakkautta, pelkoa ja muistia luvun ja suvun mukaan.